Kohtaamisten kantavasta voimasta ja oppimisesta
Kotona minulla on lasipurkki, johon kerään pieniä kiitollisuuslappuja. Joka ilta pysähdyn hetkeksi ja kirjoitan ylös jotakin, mikä on sinä päivänä kantanut minua. Vuoden lopussa luen kaikki laput läpi ja saan ajatella mitä kaikkea hyvää minun elämässäni on.
Tämä keskustelu lasipurkista on minulle muistutus siitä, että selviytymiskyky kasvaa usein huomaamatta, pienissä ja arkisissa asioissa.
Diakonian työssä saan kohdata ihmisiä, joiden tarinoissa elävät rinnakkain hauraus ja vahvuus. Näissä kohtaamisissa en ole vain tuenantaja. Opin itse joka kerta jotakin olennaista ihmisyydestä, toivosta ja siitä, miten paljon voimaa ihmisessä voikaan olla, silloinkin, kun hän ei itse sitä vielä näe.
Selviytymiskyky ei tarkoita sitä, että jaksaisi aina tai olisi jatkuvasti vahva. Se on lupa olla keskeneräinen ja silti jatkaa matkaa.
Se näkyy pieninä askelina:
- ajatuksena ”ehkä vielä”
- puheluna, joka lopulta uskalletaan soittaa
- hetkenä, jossa ihminen uskaltaa jäädä paikoilleen, vaikka tekisi mieli paeta
Sinnikkyys kasvaa, kun huomaamme:
- ”Selvisin tästäkin.”
- ”Tunteet saivat myrskytä, ja silti pysyin pystyssä.”
- ”Sain apua – ja otin sen vastaan.”
Kirjailija Maya Angelou sanoo haluavansa olla sateenkaari jonkun pilvessä. Se kuvaa minulle diakonian ydintä. Emme aina voi poistaa toisen huolia, mutta voimme olla hetken rinnalla. Katse, kuunteleva korva tai lempeä sana voi olla juuri se valonpilkahdus, joka auttaa jaksamaan seuraavaan päivään.
Kun kasvamme yhdessä ja oppiminen kulkee molempiin suuntiin, rakentuu selviytymiskyky askel askeleelta. Sekä minussa että niissä ihmisissä, joiden rinnalla saan kulkea.
Heidi Salminiitty, diakon, Vanda svenska församling
