Mikä tekee diakonian virasta erityisen?
Diakonian viran päivää vietetään syyskuun alussa. Mikä tekee virasta erityisen?
Panta päälle, panta pois
Astuessani iltapäivän paikallisjunaan liu’utan peukalolla ja etusormella valkoisen pantakauluksen irti vihreästä virkapaidastani. Diakonian viran tunnuksena oleva vihreä ”pantapaita” kutsuu ihmisiä avautumaan ja juttelemaan, mutta juuri nyt haluan mieluummin kuunnella junamatkan ajan äänikirjaa. Diakoniatyöntekijänä minulla on niin sanottu hengellisen työn työaika. Se tarkoittaa, että työtunteja ei lasketa perinteisesti leimauskoneella, vaan työtehtävät määritellään vapaapäivistä käsin. Saan viikkoon kaksi vapaapäivää, mutta muuten työaikani voi sijoittua melko vapaasti. Vaikutan itse aikatauluihini ja tasapainoilen jatkuvasti työn ja vapaa-ajan välillä. Vaikka työ on innostavaa ja teen sitä sydämellä, siihen ei kannata uppoutua vapaa-ajan kustannuksella – muuten voi käydä huonosti. Työssä uupumista edeltää usein juuri rajojen hämärtyminen. Tämä joustava mutta vastuullinen työaika onkin ensimmäinen diakonian viran erityispiirre.
Diakonissa loppuun saakka
Piispa Eero Huovinen vihki minut diakonian virkaan Kallion kirkossa eräänä helluntaina kauan sitten. Juhlavan messun yhteydessä annoimme lupaukset ja vastasimme ”tahdon” neljä kertaa. Diakonian virkaan vihittävinä lupasimme muun muassa elää esikuvana seurakuntayhteisölle. Muistan, kuinka tuo lause mietitytti minua silloin. Miten sellaista voi kukaan luvata? Mutta niin vain lupasimme. Omalla toiminnallamme ja valinnoillamme lupasimme toteuttaa diakoniatyötä, jossa teot, asenteet ja kristillinen elämäntapa näkyvät arjessa. Onneksi täydellisyyttä ei sentään edellytetty. Koen, että virkaan vihkimys liittyy koko elämääni – niin työhön kuin sen ulkopuolelle. Olen diakonian virkaan vihitty viimeiseen henkäykseeni saakka. Tämä elinikäinen sitoutuminen on viran toinen erityisyys.
Aina on myös se kolmas
Työvuosieni aikana olen saanut tehdä valtavan monipuolista työtä. Apua tarvitsevia on paljon, ja joskus olen ajatellut oman osuuteni olevan vain mitätön pisara meressä. Silloin minun on palautettava mieleeni, että diakoniaa ei tehdä yksin, vaan koko seurakuntayhteisön voimin. Teemme tiiviisti yhteistyötä myös kaupungin, hyvinvointialueen ja järjestöjen kanssa. Silloin vaikutukset eivät olekaan enää vähäisiä.
Moni vapaaehtoinen sanoo, miten tärkeältä tuntuu tehdä hyvää ja auttaa muita. Myös rippikoululaisia diakoniatyö kiinnostaa, ja he osallistuvat usein aktiivisesti keskusteluihin hädästä ja auttamisesta. Tänä kesänä kävimme riparilaisten kanssa alueen vanhustenkeskuksessa ulkoilemassa asukkaiden kanssa ja kuulemassa heidän rippikoulumuistojaan. Aivan diakonian ytimessä on ihmisen rinnalle pysähtyminen ja hänen kuuntelemisensa. Vaikka keskustelussa näyttäisi olevan vain kaksi osapuolta, mukana on aina kolmaskin: Jumala. Tämä pyhä läsnäolo on diakonian viran kolmas erityisyys.
Kuoleman läheisyys
Istun kuolevan ihmisen vuoteen vierellä. On rauhallista ja levollista tässä lähtöön valmistautumisen huoneessa. Enää ei ole tarvetta puhua, sen aika oli aiemmin. Lähestyvä kuolema oli tuonut potilaalle tarpeen käydä läpi elämäänsä ja kokemaansa. Oli tuntunut välttämättömältä jakaa nämä asiat jonkun ulkopuolisen kanssa. Juuri tässä hetkessä tiivistyy se kaikkein suurin erityisyys: lupa olla läsnä ihmisen elämän pyhimmissä, kipeimmissä ja paljaimmissa hetkissä, panta kaulassa tai ilman.
Hyvää diakonian viran päivää 1.9.!
Diakonissa Pia Hautala, Korson seurakunta
