Pyhän Laurin kirkon historia

Tämänhetkisen tiedon valossa kirkko on rakennettu 1450-luvulla.

Helsingin pitäjän alue tuli merkitykselliseksi viimeistään ruotsalaiskolonisaation aikoihin 1200-luvun kuluessa. Tällöin alueelle tuli uusia asukkaita Ruotsista ja perustivat Helsingin pitäjän, josta myöhemmin kehittyi Vantaan kaupunki. Aikaisin maininta Helsingin pitäjästä on vuodelta 1331. Kirkonkylä oli pitkään koko pääkaupunkiseudun keskuspaikka.

Kellotapuli on vanhinta osaa kirkosta

Tämän hetkisten tietojen mukaan nykyinen kivikirkko vaikuttaa rakennetun 1450-luvulla. Sitä ennen paikalla on ollut puinen kirkko. Kivikirkkoa vanhempi rakennus saattaa olla nykyinen kellotapuli. Sen perustuksista on löytynyt puukappaleita, jotka ajoittuvat 1300-luvun puoleen väliin. Silloin rakennus ei ollut kellotapuli, vaan se on muutettu sellaiseksi paljon myöhemmin. 1300-luvun puleen väliin ajoittuu myös aivan kirkon läheltä löytynyt keskiaikaisen pappilan jäänteet. Joten kirkollista toimintaa paikalla on ollut jo ainakin 100 vuotta ennen nykyisen kivikirkon valmistumista. Aika monta sukupolvea siellä on siis istunut kuuntelemassa mitä papilla oli kerrottavaa. Kirkon avulla alue sidottiin myös Ruotsiin, josta oli hiukan aiemmin tullut uudisasukkaita nykyisen Vantaan alueelle.  

Koko seudun keskus

Kirkko oli Helsingin pitäjän kirkko, mikä tarkoitti, että sinne tultiin pitäjän joka kolkasta. Kirkon sijainti ei ole sattuma, sillä se sijaitsee keskellä pitäjää hyvien liikenneyhteyksien varrella. Keskiaikainen Helsingin pitäjä oli paljon nykyistä Vantaata laajempi, siihen kuului muun muassa koko Helsinki ja osia Espoosta, Sipoosta ja Tuusulasta. Kaikista näistä paikoista tultiin joka sunnuntai kirkkoon. Kirkollisten menojen lisäksi paikalla sai siis kuulla myös uutisia ja juoruja siitä, mitä muualla tapahtui.

Salaperäinen Pernajan mestari

Etenkin Uudellamalla on monta samantyyppistä kirkkoa kuin Pyhän Laurin kirkko. Niiden rakentajaksi on arvioitu niin kutsuttua Pernajan mestaria, ja myös Vantaan Pyhän Laurin kirkon ajatellaan saattavan kuulua samaan joukkoon. Se saattaa olla yksittäisen mestarin tai vaihtoehtoisesti jonkin ryhmän käsialaa.

Pernajan mestari on mahdollisesti ollut kotoisin Itämeren etelärannikolta, Mecklenburgin, Pommerin ja Itä-Preussin alueelta. Siellä eräiden Mecklenburgin maaseutukirkkojen ratkaisut muistuttavat täällä rakennettua kirkkotyyppiä. 

Kaksi kirkkoa ja koettelemuksia

Pitkään pääosa kirkossa kävijöistä olivat pitäjän maata viljelevä ruotsinkielinen väestö ja heidän perheensä. Vaikka suurin osa asukkaista olivatkin ruotsinkielisiä, niin etenkin pitäjän pohjoisosissa asui myös suomenkielistä väestöä. 1700-luvulla täällä näyttääkin olleen samanaikaisesti jopa kaksi erillistä kirkkoa. Kivikirkko oli ruotsinkielisen väestön käytössä, ja pienempi puukirkko suomenkielisten. Helsingin pitäjän asukkaat olivat vielä 1900-luvun alkuvuosikymmenille pääosin ruotsinkielisiä. Suomenkielisillä oli 1600- ja 1700-luvuilla oma puukirkko kivikirkon vieressä. Suomenkieliset asuivat enimmäkseen Tuusulan ja Nurmijärven alueella.

Suomenkieliset jumalanpalvelukset siirrettiin kivikirkkoon 1800-luvun alussa. Puukirkko purettiin. Siitä muistuttaa kuvanveistäjä Heikki Häiväojan veistos entisen puukirkon paikalla.

Isonvihan ja pikkuvihan aika, eli 1700-luvun alkupuolisko, oli pitäjälle katastrofalista aikaa. Venäläiset sotajoukot miehittivät pitäjän ja asukkaat saivat tottua elämään pelon, pakkotöiden ja väkivallan ja varjostamaa elämää. Miehitys oli jatkoa 1600-luvun lopun nälänhädälle, jonka aikana on laskettu jopa kolmanneksen suomalaisista menehtyneen. Nälänhädän jälkeen pitäjään levisi ruttoepidemia.

Vasta 1700-luvun lopussa pitäjä oli kerännyt tarpeeksi voimia jälleenrakentamista varten. Muun muassa kirkon edustan makasiinirakennukset ovat nälänhädän seurausta. Ne rakennettiin alunperin viljamakasiineiksi, joiden tarkoitus oli toimia viljan hätävarastona uusien nälkävuosien iskiessä. Katastrofaaliset vuodet heijastuivat tietenkin myös kirkon rakennuksiin.

Tuho kohtaa kirkkoa tulipalossa vuonna 1893

Järkyttävä onnettomuus kohtasi Helsingin pitäjän kirkonkylää toukokuisena sunnuntaiaamuna vuonna 1893.

Kirkkoon oli asennettu vajaat 20 vuotta aiemmin lämmitysjärjestelmä. Rakenne oli palovaarallinen ja tulipalo sai alkunsa lämmitysjärjestelmän savuhormista, joka kulki liian lähellä ullakon puurakenteita sytyttäen ne tuleen. Tulesta saatiin pelastetuksi alttaritaulu, kynttiläkruunut, messinkilampetit ja messuvaatteet. Palo tuhosi kirkon niin perusteellisesti, että kaikki puuosat paloivat ja osa kivirakenteistakin vahingoittui. Onneksi kivirakenteet säilyivät suureksi osaksi, ja kirkko päätettiin rakentaa uudelleen.

Jälleenrakentamisen aikoihin kirkkoon tehtiin suuriamuutoksia, muun muassa ikkuna-aukkoja suurennettiin ja kirkon sisätiloihin tehtiin kokonaan uudet maalaukset. Kirkko kunnostettiin arkkitehti Theodor Höijerin laatimien suunnitelmien mukaan seuraavaan kevääseen mennessä. Kuvauksellinen lopputulos onkin yhdistelmä keskiaikaa ja höijeriläisyyttä, ainutlaatuinen esimerkki Suomen rakennustaiteen historiassa.

Tekstiä varten on haastateltu Vantaan kaupunginmuseon arkeologia Andreas Koivistoa